Genit, jotka haistavat parsan aineenvaihduntatuotteet, määrittävät virtsan onnen

Veden säästämiseksi kotitalouteni jäsenet noudattavat vanhaa aforismia ”Jos se on keltaista, anna sen kypsyä”. Oletko tietämätön tuosta vinksahtaneesta lauseesta? Jos näin on, siinä suositellaan, ettei vessanpönttöä huuhdota jokaisen suhteellisen viattoman virtsaamistapahtuman jälkeen. Mutta sääntöön on yksi poikkeus: parsan jälkeen se on yksi ja valmis – koska nuo herkulliset varret saavat virtsan haisemaan helvetisti. Ainakin minulle ja omalleni.

Parsan ruuansulatus tuottaa metanetiolia ja S-metyylitioestereitä, kemiallisia yhdisteitä, jotka sisältävät haisevaa rikkiä, joka tunnetaan myös nimellä tulikivi. Hei, kun sanoin, että parsan jälkeinen virtsa haisee helvetille, tarkoitin sitä kirjaimellisesti.

Metaanitioli on suurin syyllinen halitoosiin ja ilmavaivoihin, mikä kattaa tuon keskustelun molemmat päät. Ja vaikka tioesterit voivat myös tarttua sieraimiin kurkusta, niillä on saattanut olla keskeinen rooli elämän synnyssä. Ole siis iloinen, että ne olivat siellä haisemassa abioottista maapalloa.

Mutta haiseeko yhdiste, jos kukaan ei ole paikalla haistelemassa sitä? Vähemmän filosofisesti, haiseeko se, jos sinä itse et haista sitä? Sillä vain jotkut meistä ovat geneettisesti niin lahjakkaita, että osaavat täysin arvostaa postasparaguksen virtsan tunnusomaisia tuoksuja. Loput vaeltavat ympäriinsä tietämättöminä omista hajurikkomuksistaan.

Viime aikoina tutkijat sukelsivat syvälle DNA:han selvittääkseen, vaikka me kaikki olemme sitä käsitelleet, tarkalleen, kuka sen haistaa. Heidän havaintonsa löytyvät artikkelista ”Sniffing Out Significant ’Pee Values’: Genome Wide Association Study of Asparagus Anosmia.”. Parsa-anosmia tarkoittaa kyvyttömyyttä ”haistaa parsan aineenvaihduntatuotteita virtsassa”, kirjoittajat selittävät avuliaasti. He eivät vaivaudu huomaamaan, että heidän kylpyhuonehuumorinsa leikittelee p-arvon, aineiston tilastollisen arvioinnin, joka arvioi, näyttävätkö kyseiset tiedot vankoilta vai ovatko ne todennäköisemmin sellaista tavaraa, jonka ei pitäisi koskaan antaa pehmetä, kaikkialla tutkimuspapereissa.

Tulokset ilmestyivät BMJ:n (joka tunnettiin nimellä British Medical Journal vuosina 1857-1988 – eli kaksi vuosikymmentä sen jälkeen, kun kuningatar Victoria istui ensimmäisen kerran valtaistuimella, aina Elisabet II:n valtakauden puoliväliin saakka) pahamaineisessa joulunumerossa, jossa on mukana aina ruuvitupakoita. Nidettä ei tarvitse ostaa, sillä virtsatietä voi striimata verkossa.

”Tämä tutkimus”, kirjoittajat kirjoittavat, ”sai alkunsa tieteellisessä kokouksessa, johon useat kirjoittajakumppanit osallistuivat bukolisessa Ruotsissa, jossa kävi ilmi, että jotkut meistä eivät pystyneet havaitsemaan virtsassaan mitään epätavallista hajua sen jälkeen, kun he olivat kuluttaneet uutta kevätparsaa.” Voisi siis sanoa, että parsa itsessään oli tutkimuksen keihäänkärkenä.

Hartaat tutkijamme käyttivät hyväkseen kahta suurta, pitkäaikaista epidemiologista tutkimusta – Nurses’ Health Study ja Health Professionals Follow-up Study – joista saatiin genomitietoa. Sen jälkeen he rekrytoivat lähes 7 000 ihmistä kyseisiin tutkimuksiin, jotta he luokittelisivat parsan syömisen jälkeisen virtsansa rankkuuden.

”Osallistujia luonnehdittiin parsanhajuisiksi, jos he olivat vahvasti samaa mieltä kehotuksesta ’parsan syömisen jälkeen huomaat virtsassasi voimakasta ominaishajua'”. Millä tahansa muulla vastauksella sai luokiteltua itsensä anosmiseksi. Kirjoittajat huomauttavat avuliaasti: ”Ne, jotka vastasivat ’en syö parsaa’, jätettiin analyysin ulkopuolelle.”

Vastauksista kävi ilmi, että 58 prosenttia miehistä ja 61,5 prosenttia naisista ei haistanut rikkiä. ”On mahdollista, että naiset huomaavat miehiä epätodennäköisemmin epätavallisen hajun virtsassaan”, tutkijat sanovat, ”koska heidän asentonsa virtsaamisen aikana saattaa vähentää heidän altistumistaan haihtuville hajuaineille.” Tässä tapauksessa miesten on kohdattava tosiasiat.

Genomianalyysi paljasti kolme ilmeisen tärkeää geneettistä rakennetta – kaikki ihmisen kromosomissa 1 olevalla alueella, joka sisältää erilaisia hajureseptori 2 -perheeseen kuuluvia geenejä, jotka liittyvät kykyyn haistaa asparapissia. Tutkijat, kielet lyhyesti poskilta irrotettuina, korostavat, että heidän ”löydöksensä esittelevät ehdokasgeenejä, jotka ovat kiinnostavia hajureseptoreiden rakennetta ja toimintaa koskevan tulevan tutkimuksen kannalta … saattavat valottaa yleisemmin hajuaineen molekyylirakenteen ja sen havaitun hajun välistä suhdetta.”

Toisesta lyhyestä vakavuuteen menemisestä poiketen tutkijat varoittavat: ”Tulevat replikaatiotutkimukset ovat välttämättömiä, ennen kuin harkitaan kohdennettuja hoitokeinoja, jotka auttaisivat anosmiaihmisiä ihmisiä huomaamaan sen, mitä heiltä puuttuu.” Kunhan he eivät kaipaa kulhoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.